tiistai 22. elokuuta 2017

Kotikolo nro 2. / Karoliinan & Sannin turparit

Heippa! Lauantaina juhlittiin Karoliinan ja Sannin tupareita, joiden teemana oli jäähyväiset kesälle. Kesäisiä herkkuja, grillaamista ja värikkäitä vaatteita. Sää oli kolea ja sateinen, mutta ei se tunnelmaa haitannut. Toivottavasti hyvä fiilis välittyy kuvien kautta. ;-)
Oli tarkoitus mennä juhliin Tonyn kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat viime hetkellä. Tony jäi meille katselemaan sarjoja ja lähdin suunnistamaan kohti juhlia. Olin ensimmäisenä paikalla, joten aloitettiin tuparit kuvailemalla tarjottavia ja vaihtamalla kuulumisia. Saatoin ehkä ihan vähäsen rakastua tuohon Arabian astiaan, jossa on viinirypäleitä.

Leivottiin Tonyn kanssa tarjolle vegaanista mutakakkua, sillä piti selvitä pienellä budjetilla. En 
ole leiponut mutakakkua kuin kerran aikaisemmin, mutta tämä resepti päihitti ensimmäisen mennen tullen! Alkuperäinen resepti löytyy täältä
 Ihan paras vegaani mutakakku

2 dl vehnäjauhoja 
2 dl sokeria 
½ dl kaakaojauhetta 
ripaus suolaa
1 1/2 tl leivinjauhetta 
1 tl vaniljasokeria
1 dl öljyä
2 dl soijajogurttia (esim. Alpro)
1 levy (145 g) Pandan tummaa suklaata
Tehtiin kakku kertakäyttöiseen piirakkavuokaan, jolloin sitä ei tarvinnut voidella. Muutoin voitele vuoka margariinilla tai vuoraa leivinpaperilla.
Paloittele suklaa ja sulata miedolla lämmöllä pinnoitetussa kattilassa. Sekoita kuivat aineet ja lisää sekaan öljy ja soijajogurtti. Lisää lopuksi sulatettu suklaa.
Kaada vuokaan ja paista 175 asteessa noin 20-25 minuuttia. Kun kakku on hyytynyt reunoilta, mutta on keskeltä hyllyvää, kypsyys on oikea. Jäähdytä hyvin ennen tarjoilua.
Jossain vaiheessa iltaa loput vieraista ilmestyi paikalle ja siirryttiin ulos istuskelemaan. Kalle laittoi grillin lämpiämään ja paistoi muiden tuomia kesäherkkuja.
Koossa oli tosi hyvä porukka, jonka kanssa riitti juttua pitkän aikaa. Oli rento ja kesäinen tunnelma, vaikka aurinko ei paljoa paistellut. Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että kesä jatkuu vielä. Syksy saa kärsivällisesti odotella tuloaan, kunnes päätän kesän olevan ohi. :-D
Alan pikkuhiljaa muuttaa käsitystäni siitä, etten ole koiraihminen. Olen parin viikon sisällä löytänyt kolme koiraa, jotka ottaisin mielelläni hoidettavaksi. Kissat ovat aina numero 1, mutta koirat tulevat hyvänä kakkosena. Kuvassa on ihana koirakamu, jonka Janita toi mukanaan.
Aloitettiin tuttu peli, jossa arvaillaan hahmoja, tällä kertaa Harry Potter -teemalla. Kello oli kuitenkin siinä vaiheessa jo niin paljon, että kyyti odotti ulkona. En ehtinyt mukaan tällä kertaa, mutta ollaan tykästytty peliin niin paljon, että varmasti pääsen sitä vielä pelailemaan.
Ilta oli onnistunut: hyvää seuraa, tunnelmallinen terassi ja paljon juteltavaa. Aika kului ihan liian nopeasti, sillä olisin mielelläni jäänyt vielä pidemmäksikin aikaa. Oli kuitenkin kiva päästä kotiin iltapalalle ja rakkaan viereen nukkumaan.
Sellaiset kuulumiset tällä kertaa. Loma hupenee huolestuttavaa vauhtia, mutta vielä on kesää jäljellä. 
Pitää vaan ottaa kaikki ilo irti viimeisistä lomapäivistä. 
Heippa!

torstai 17. elokuuta 2017

Sairaskertomukseni

Heippa! Sairaskertomus-postausta on pyydetty usein. Tein aikaisemmin videon aiheesta, mutta ajattelin vielä palata siihen tekstien ja kuvien kautta. Osa kuvista saattaa olla vahingollisia, joten lukeminen on omalla vastuulla.
Olin 7-vuotias, kun kysyin vanhemmilta, miten voisin laihtua. Olin hieman pyöreä, mutta normaalipainoinen. Muistan, miten päätin olla ottamatta karkkipäivänä karkkia. Tuolloin mukaan tarttui kuitenkin se lempisuklaapatukka, enkä kokenut asiasta syyllisyyttä. Siitä asti ajatus laihduttamisesta pyöri mielessä: ajattelin, etten ikinä pystyisi siihen. Muistin jokaisen kommentin kehooni liittyen, enkä voinut unohtaa. Ensimmäisellä luokalla aloin itkemään, kun luokkalainen sanoi minun syövän niin paljon parsakaalia, että olin ihan parsakaalin muotoinen. En ollut varma, mitä sillä tarkoitettiin, mutta sen oli pakko olla jotain negatiivista. Nykyään tapahtuma lähinnä huvittaa, mutta silloin en osannut nähdä asiaa mitenkään hauskana.
Aloin miettimään laihduttamista ja kehonkuvaan liittyviä ajatuksia ollessani lapsi, mutta vielä vuosien ajan se jäi ajatuksen tasolle. 11-vuotiaana päätin, että asioiden on pakko muuttua. Olin vakuuttunut kaiken pahan johtuvan siitä, että olin lihava. Tähän viimeisen sysäyksen antoi terveydenhoitaja, jonka mielestä oli aika alkaa tarkkailemaan painoa ja mielellään laihduttaa muutama kilo. Olin normaalipainoinen. Päätin olla herkkulakossa jouluun asti. Suutuin itselleni, jos maistoin yhdenkin karkin tai suklaapalan. Söin tavallista kotiruokaa, mutta olin ehdoton herkkujen suhteen. Ensimmäiset kilot lähtivät niin helposti, että päätin jatkaa vielä vähän pidemmälle. Muistan, kuinka tyytyväinen kouluterveydenhoitaja oli, kun paino lähti ''oikeaan suuntaan''.
Yläasteen ensimmäisellä luokalla päätin laihduttaa toden teolla. Pelkkä herkkulakko ei enää riittänyt, vaan aloin vähentää ruokia ja liikkua päivittäin. Koulun jälkeen juoksin kotiin ja jumppasin kellarissa. Kokeilin oksentamista, mutta se jäi pois melkein heti. Se ei vaan tuntunut hyvältä, eikä luontevalta. Olin pettynyt, sillä paino ei pudonnut yhtä nopeasti kuin alussa. Olin itkuinen ja väsynyt, enkä enää miettinyt muuta kuin ruokaa. Yhtenä päivänä tulin kotiin ja avasin jääkaapin oven. Tajusin, etten enää voinut syödä, vaikka olisin halunnut. Tuntui musertavalta ajatella, että se oli elämääni nyt.
Kahdeksannella luokalla käännyin kotitalouden opettajan puoleen ja pyysin apua. Olin väsynyt syömishäiriöön, enkä enää saanut siitä tyydytystä. Kotona riitelin äidin kanssa, sillä en suostunut syömään. Koulussa odotin vain, että pääsisin takaisin kotiin ja illemmalla kavereiden kanssa keskustaan välttelemään ruokailuita. Kävin kouluterveydenhoitajalla muutaman kerran, kunnes sain lähetteen keskussairaalalle. Kirjoitin ruokapäiväkirjaa ja otin tavoitteeksi laihtua vähäsen jokaisen (viikottaisen) terveydenhoitajan ajan välillä.
Kesä ennen yhdeksättä luokkaa oli aikaa, jolloin uppouduin sairauteen: pelkäsin lihovani loman aikana, joten vähensin ruokailuita entisestään ja laihduin reilusti. Sitten alkoikin uhkailu osastolla, jolle meno oli vain ajan kysymys. Lopulta lääkäri teki päätöksen, kun olin käynyt ensimmäisen lukukauden 9. luokkaa. Se oli tavallaan helpotus, sillä en enää jaksanut keskittyä kouluun ja olin vaikeasti masentunut. Kun päätös osastolle joutumisesta kuitenkin tehtiin, olin kauhuissani ja halusin takaisin kotiin.
Muistan ikuisesti ensimmäisen annoksen, jonka söin osastolla. Iso lautasellinen risottoa, jonka söin itkien. En ollut syönyt kunnon ruokaa pitkään aikaan, mutta sain kaksi vaihtoehtoa: syöminen tai nenä-mahaletku. Valitsin ensimmäisen, sillä ajattelin sillä tavoin pystyväni hallitsemaan tilannetta paremmin. Muutaman viikon kuluttua siirryin nuorisopsykiatrian osastolle. Olin salaa riemuissani, sillä ruokailuita ei valvottu yhtä tarkasti. Jätin pois yhtä sun toista ja liikuin salaa. Paino putosi vaarallisen alhaisiin lukemiin, mutta ajattelin olevani lihavampi kuin koskaan ennen. Siitä alkoi kierre kahden osaston välillä. Olin vaikeasti masentunut ja itsetuhoinen. Itkin ja puhuin kuolemasta päivittäin. Lopulta sain tarpeekseni ja päätin, että oli aika alkaa syömään riittävästi ja päästä kotiin. 9 kuukauden jälkeen kotiuduin normaalipainoisena.
Pitkän osastojakson jälkeen oli vaikea palata takaisin kotiin: menetin monta hyvää ystävää ja palasin kouluun, josta kaikki entiset luokkalaiset olivat lähteneet. Onneksi oli jäljellä monta hyvää ystävää ja pääsin kuvataideluokalle, jolla viihdyin todella hyvin. Sairaus oli vienyt vuoden elämästäni, mutta päätin ottaa ajan takaisin ja korvata menetetyt hetket.
Osaston jälkeen söin hetken suunnitelmien mukaan ja päätin vakaasti taistella eroon sairaudesta. Sitten sain kuulla painoni, joka oli paljon korkeampi, kuin olin ajatellut sen olevan. Ajattelin, että lääkärit ja läheiset olivat tehneet minusta lihavan. Itseinho ja ahdistus oli niin voimakasta, etten halunnut enää syödä. Aloin jättämään ruokia pois vähän kerrallaan. Laihduin nopeasti osastoa edeltäviin lukemiin. Olin taas masentunut ja väsynyt kaikkeen. Koin epäonnistuneeni, sillä en pystynyt edes parantumaan. Valmistuin kuitenkin yläasteelta luokan parhailla papereilla ja pääsin lukion taidelinjalle.
Lukion ensimmäinen vuosi on yhtä sumua. Kävin sairaalassa joka toinen viikko, sillä paino oli edelleen aivan liian alhainen. Söin niin vähän ja yksipuolisesti, että jälkeenpäin on vaikea uskoa, miten paljon jaksoin tehdä ja opiskella. Paino jatkoi tippumistaan, kunnes lääkäri laittoi asialle pisteen. Sain viikon aikaa nostaa painoa tai muuten joutuisin takaisin osastolle. Sain painoa nostettua, enkä joutunut jättämään lukiovuotta kesken. Jonkin aikaa menikin paremmin. Söin enemmän, jaksoin opiskella ja nähdä ystäviä.
Toisena lukiovuotena aloin taas lipsua ruokailuista. Lopulta söin viikolla mitättömän määrän ruokaa ja perjantaina karkkia. Aloin elää odottaen perjantaita, jolloin sain irtokarkkeja tai suklaata. Muistan, miten onnellinen olin aina torstai-iltana ja perjantain viimein koittaessa. Lauantaina olin surullinen ja tuntui, että seuraavaan viikonloppuun oli ikuisuus. Kaiken keskellä laihduin ja masennuin entisestään. Kävin uuden lääkärin vastaanotolla joka toinen viikko, ja vaikka pidin nykyisestä lääkäristä, valehtelin ja vääristelin totuutta. En yksinkertaisesti halunnut lihoa, vaikka samalla toivoin parantuvani.
 
Olin taas samassa pisteessä, josta olin edellisenä vuonna lähtenyt. Painon oli joko noustava, tai sitten joutuisin osastolle. Muistan ikuisesti sen hetken, kun istuin kanttiinissa valmisruokapastan äärellä ja itkin. Yritin soittaa äidille yhä uudestaan ja itkin useamman tunnin. Lopulta äiti pääsi töistä ja tuli sairaalalle. Jaettiin korvapuusti ja pääsin äidin tarakalla kotiin. Tein päätöksen syödä paremmin. Otin iltapalaksi leipää, joka oli päivittäin mukana ruokailuissa. Voin ulkoisesti paremmin, mutta sisällä pyörivät samat vanhat ahdistukset. Aluksi olin toiveikas parantumisen suhteen, kunnes huomasin, etten sittenkään pystynyt hyväksymään painon nousua. Jäin junnaamaan paikoilleen ja söin sen verran, kun oli pakko. Olin jo luopunut ajatuksesta, että voisin ikinä parantua. Tulisin elämään lyhyen ja surullisen elämän.
Kolmantena lukiovuonna olin yli-ikäinen lastenpolille. Olin ollut sitä jo useamman vuoden, mutta hoitoa oli pitkitetty viimeiseen asti. ''On hyvin epätodennäköistä, että tulet ikinä parantumaan'', olivat surumieliset jäähyväiset, jotka sain lastenpolilta lähtiessäni. Lääkäri laittoi lähetteen muille poleille, mutta kaikkialta tuli kielteinen vastaus. Niinpä olin ensimmäistä kertaa yksin sairauden kanssa. Kävin silloin tällöin kouluterveydenhoitajalla, mikä ei ollut tilanteeseeni nähden läheskään riittävää hoitoa. Yhden sateisen liikuntatunnin jälkeen kävelin kauppaan ostamaan vihkoa. Tuo vihko oli enemmän kuin nippu paperia: päätin sen edustavan parantumista, sillä kirjoittaisin sinne matkastani terveyteen. Ensin kokeilin pelottomasti kaikkea uutta, mutta tein myös yhden kohtalokkaan virheen. Jätin leivän pois iltapalalta, että voisin syödä päivällä enemmän. Tarkoitus oli alunperin hyvä, mutta kääntyi ihan väärään suuntaan. Laihduin alhaisempiin lukemiin, kuin missä olin ollut edes osaston aikana.
Uskottelin itselleni, että olin parantumassa ja tein oikeita valintoja. Yhtenä päivänä kävin terveydenhoitajan luona: ''Olet laihtunut viisi kiloa.'' Vakuutin, että olin tehnyt parhaani ja söin hyvin, joten terveydenhoitaja toivotti onnea ja sanoi asian olevan kunnossa. Koulussa opettajat olivat huolissaan, mutta vähättelin huolta ja keskitin kaiken huomion ylioppilaskirjoituksiin. Stressasin suunnattoman paljon, söin suunnattoman huonosti ja olin suunnattoman masentunut. Valmistuin ylioppilaaksi sellaisilla arvosanoilla, jotka olivat mielestäni liian huonot. Olinhan tavoitellut neljää ällää. Alkoi loma, jonka aikana hain kahteen kouluun. En päässyt sisään, joten jäin kotiin murehtimaan.
Kesän lopulla tapahtui kaksi käänteen tekevää asiaa: pääsin aikuispsykiatrian polille hoitoon ja Lohjalle opiskelemaan. Olin kauhuissani hoidon suhteen, sillä tuntui, että tällä kertaa saattaisi ihan oikeasti tapahtua jotain. Kauhuissani sen takia, että joutuisin lihottamaan. Toisaalta olin toiveikas ja innostunut, sillä tajusin, että oli aika taistella eroon sairaudesta. Hoito oli hyvää sen takia, että olin viimein valmis ottamaan sen vastaan. Päätin yrittää tosissani.
Vuosi Lohjalla oli äärettömän rankka, mutta ehdottomasti kaiken arvoinen. Viihdyin koulussa ja sain uusia ystäviä. Lisäsin ruokia vähän kerrallaan ravitsemusterapeutin kanssa ja nostin painoa hitaasti. Olin päättänyt niin heti alussa lääkärin kanssa. Se toimi omalla kohdallani, sillä pysyin mukana muutoksessa ja ehdin totutella muuttuneeseen ulkonäköön. Ajattelin aluksi päivittäin, että laihduttaisin muutaman kilon ja jättäisin syömättä vähän sieltä täältä. Kaikesta huolimatta jatkoin syömistä ja kehonkuvan muutoksien sietämisen opettelua. Tuolloin olin vielä haavoittuvassa tilassa parantumisen suhteen: pelkäsin kommentteja lihomisesta ja ajattelin, että näytin paremmalta laihana. Käytin peittäviä vaatteita, joiden alle piilouduin. Välillä itkin peilin edessä ja päätin vakaasti laihduttaa.
Vietin Lohjalla vuoden ja viihdyin hyvin. Heti loman alkaessa sain kuulla päässeeni opiskelemaan Muotsikkaan. Sain Nanan, jonka hankkimisesta olin haaveillut jo pienen ikuisuuden. Aloin huomaamaan, että elämässä oli paljon muutakin kuin syöminen ja vaa'an lukema. Yhä harvemmin ahdistuin peilin ääressä ja pystyin syömään ilman suurempaa ahdistusta. En ollut vielä terve, mutta tiesin, että tulisin jonain päivänä olemaan. Asiat alkoivat viimein sujua toiveiden mukaan. Huomasin, että olen sittenkin aika pieni.
Seuraava etappi oli normaalipaino. Asia, jota olin pelännyt vuosien ajan. Tajusin, ettei se todellakaan tarkoita lihavuutta tai, että on vähennettävä syömisiä. Omien kuukautisten alkaminen kymmenen vuoden tauon jälkeen (söin useamman vuoden hormonikorvauslääkkeitä, joilla kuukautiset tulivat) tuntui uskomattomalta. Olin saanut kuulla lääkäreiltä siitä, miten pitkän aikaa kuukautisten alkua joutuu odottamaan, mutta ei siihen niin pitkään mennytkään.
Anoreksiasta parantuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä. Yhä tulee huonompia päiviä ja jaksoja, jolloin haluaisin laihtua ja jättää syömättä. Vieläkin syömishäiriö kuiskuttelee korvaan, enkä aina tee oikeita valintoja. Jokainen onnistuminen vie kuitenkin eteenpäin ja kohti terveyttä. Jollain asteella koen, etten ole enää sama ihminen kuin ennen. Olen ylittänyt jonkin maagisen rajan, jonka toisella puolella on sairaus ja toisella terveys. Saatan ottaa vähän takapakkia, mutta pysyttelen aina rajan turvallisella puolella. Edelleen pelkään lihovani ja ruokailut tuottavat ahdistusta. Jokainen pelon kohtaaminen ja saavutus on askel kohti terveyttä.

Haluan olla avoin syömishäiriön suhteen, sillä se on muokannut elämääni ja olen taistellut päästäkseni tilanteeseen, jossa nyt olen. Parantuminen vie vuosia, useimmiten jopa saman verran kuin on sairastanut. Voi olla, että edessä on kivinen ja pitkä tie, mutta olen jo päässyt pahimman yli. Uskon siihen, ettei ole toivottomia tapauksia, vaan jokaisella on mahdollisuus parantua. Se päätös pitää vaan tehdä ja jatkaa taistelua, vaikka tekisi mieli luovuttaa. Jokaisella on mahdollisuus parantua. ♥

Siinäpä se. Oliko kaikki jo ihan vanhaa tietoa, 
vai heräsikö postauksesta uusia ajatuksia? :-)

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Synttäreitä & koiria

Heippa! Viikonloppuun mahtui yhtä sun toista, mutta parhaiten mieleen jäivät Tonyn synttärit ja kaksi ihanaa koiraa, joita käytiin katsomassa Karoliinan ja Sannin luona. :-) Kello on jo sen verran paljon, että taidan jättää tekstit lyhyemmäksi - annetaan kuvien puhua puolestaan!
Tony tuli meille tuttuun tapaan jo alkuviikosta, joten lupasin prinsessakohtelua ja hemmottelua koko viikoksi. En tiedä, miten hyvin onnistuin, mutta ainakin annoin kirjoittamani runon ja kokkasin. ;-)
Syntymäpäiväaamuna herätin päivänsankarin tuomalla aamupalan ja lahjoja sänkyyn. Ei mitään erikoista: smoothieta ja Alpron vaniljajogurttia banaanilla ja myslillä. Lahjan kanssa meinasi karata mopo käsistä, sillä Taika-mukin lisäksi tilasin suklaita Vegekaupasta ja maalasin taulun. Niin ja kirjoitin runon. Lahjojen antaminen ja yllätysten järjestäminen on vaan niin kivaa. :-)
Oli tosi mukava aamupäivä, kun syötiin aamupalaa kaikessa rauhassa ja jäätiin pitkäksi aikaa juttelemaan. Voisipa aina herätä näin!
 
Lauantaina lähdettiin Karoliinan ja Sannin luo katselemaan koiria. Jalo on hoitokoira, joka on vielä pieni, riehakas ja kaikin puolin pentumainen. Onhan tuo nyt aika suloinen ilmestys.
Jalo meinasi viedä kaiken huomion, mutta onneksi Roosa oli yhtä ihana kuin aina ennenkin. :-) 
Päivä kului jutellessa, koirien kanssa peuhatessa ja terassilla istuskellessa. Oli kiva viettää kesäpäivää ystävien seurassa, vaikka takana oli neljän tunnin yöunet ja järkyttävä väsymys. Jalo tahtoi antaa paljon pusuja ja syödä hiuksia.. Oli meillä silti ihan kivaa yhdessä. :-D
Eipä muuta tällä kertaa. Toivottavasti tykkäsitte, vaikka kuulumiset vähän lyhyemmiksi jäivätkin. 
Heippa!