torstai 17. elokuuta 2017

Sairaskertomukseni

Heippa! Sairaskertomus-postausta on pyydetty usein. Tein aikaisemmin videon aiheesta, mutta ajattelin vielä palata siihen tekstien ja kuvien kautta. Osa kuvista saattaa olla vahingollisia, joten lukeminen on omalla vastuulla.
Olin 7-vuotias, kun kysyin vanhemmilta, miten voisin laihtua. Olin hieman pyöreä, mutta normaalipainoinen. Muistan, miten päätin olla ottamatta karkkipäivänä karkkia. Tuolloin mukaan tarttui kuitenkin se lempisuklaapatukka, enkä kokenut asiasta syyllisyyttä. Siitä asti ajatus laihduttamisesta pyöri mielessä: ajattelin, etten ikinä pystyisi siihen. Muistin jokaisen kommentin kehooni liittyen, enkä voinut unohtaa. Ensimmäisellä luokalla aloin itkemään, kun luokkalainen sanoi minun syövän niin paljon parsakaalia, että olin ihan parsakaalin muotoinen. En ollut varma, mitä sillä tarkoitettiin, mutta sen oli pakko olla jotain negatiivista. Nykyään tapahtuma lähinnä huvittaa, mutta silloin en osannut nähdä asiaa mitenkään hauskana.
Aloin miettimään laihduttamista ja kehonkuvaan liittyviä ajatuksia ollessani lapsi, mutta vielä vuosien ajan se jäi ajatuksen tasolle. 11-vuotiaana päätin, että asioiden on pakko muuttua. Olin vakuuttunut kaiken pahan johtuvan siitä, että olin lihava. Tähän viimeisen sysäyksen antoi terveydenhoitaja, jonka mielestä oli aika alkaa tarkkailemaan painoa ja mielellään laihduttaa muutama kilo. Olin normaalipainoinen. Päätin olla herkkulakossa jouluun asti. Suutuin itselleni, jos maistoin yhdenkin karkin tai suklaapalan. Söin tavallista kotiruokaa, mutta olin ehdoton herkkujen suhteen. Ensimmäiset kilot lähtivät niin helposti, että päätin jatkaa vielä vähän pidemmälle. Muistan, kuinka tyytyväinen kouluterveydenhoitaja oli, kun paino lähti ''oikeaan suuntaan''.
Yläasteen ensimmäisellä luokalla päätin laihduttaa toden teolla. Pelkkä herkkulakko ei enää riittänyt, vaan aloin vähentää ruokia ja liikkua päivittäin. Koulun jälkeen juoksin kotiin ja jumppasin kellarissa. Kokeilin oksentamista, mutta se jäi pois melkein heti. Se ei vaan tuntunut hyvältä, eikä luontevalta. Olin pettynyt, sillä paino ei pudonnut yhtä nopeasti kuin alussa. Olin itkuinen ja väsynyt, enkä enää miettinyt muuta kuin ruokaa. Yhtenä päivänä tulin kotiin ja avasin jääkaapin oven. Tajusin, etten enää voinut syödä, vaikka olisin halunnut. Tuntui musertavalta ajatella, että se oli elämääni nyt.
Kahdeksannella luokalla käännyin kotitalouden opettajan puoleen ja pyysin apua. Olin väsynyt syömishäiriöön, enkä enää saanut siitä tyydytystä. Kotona riitelin äidin kanssa, sillä en suostunut syömään. Koulussa odotin vain, että pääsisin takaisin kotiin ja illemmalla kavereiden kanssa keskustaan välttelemään ruokailuita. Kävin kouluterveydenhoitajalla muutaman kerran, kunnes sain lähetteen keskussairaalalle. Kirjoitin ruokapäiväkirjaa ja otin tavoitteeksi laihtua vähäsen jokaisen (viikottaisen) terveydenhoitajan ajan välillä.
Kesä ennen yhdeksättä luokkaa oli aikaa, jolloin uppouduin sairauteen: pelkäsin lihovani loman aikana, joten vähensin ruokailuita entisestään ja laihduin reilusti. Sitten alkoikin uhkailu osastolla, jolle meno oli vain ajan kysymys. Lopulta lääkäri teki päätöksen, kun olin käynyt ensimmäisen lukukauden 9. luokkaa. Se oli tavallaan helpotus, sillä en enää jaksanut keskittyä kouluun ja olin vaikeasti masentunut. Kun päätös osastolle joutumisesta kuitenkin tehtiin, olin kauhuissani ja halusin takaisin kotiin.
Muistan ikuisesti ensimmäisen annoksen, jonka söin osastolla. Iso lautasellinen risottoa, jonka söin itkien. En ollut syönyt kunnon ruokaa pitkään aikaan, mutta sain kaksi vaihtoehtoa: syöminen tai nenä-mahaletku. Valitsin ensimmäisen, sillä ajattelin sillä tavoin pystyväni hallitsemaan tilannetta paremmin. Muutaman viikon kuluttua siirryin nuorisopsykiatrian osastolle. Olin salaa riemuissani, sillä ruokailuita ei valvottu yhtä tarkasti. Jätin pois yhtä sun toista ja liikuin salaa. Paino putosi vaarallisen alhaisiin lukemiin, mutta ajattelin olevani lihavampi kuin koskaan ennen. Siitä alkoi kierre kahden osaston välillä. Olin vaikeasti masentunut ja itsetuhoinen. Itkin ja puhuin kuolemasta päivittäin. Lopulta sain tarpeekseni ja päätin, että oli aika alkaa syömään riittävästi ja päästä kotiin. 9 kuukauden jälkeen kotiuduin normaalipainoisena.
Pitkän osastojakson jälkeen oli vaikea palata takaisin kotiin: menetin monta hyvää ystävää ja palasin kouluun, josta kaikki entiset luokkalaiset olivat lähteneet. Onneksi oli jäljellä monta hyvää ystävää ja pääsin kuvataideluokalle, jolla viihdyin todella hyvin. Sairaus oli vienyt vuoden elämästäni, mutta päätin ottaa ajan takaisin ja korvata menetetyt hetket.
Osaston jälkeen söin hetken suunnitelmien mukaan ja päätin vakaasti taistella eroon sairaudesta. Sitten sain kuulla painoni, joka oli paljon korkeampi, kuin olin ajatellut sen olevan. Ajattelin, että lääkärit ja läheiset olivat tehneet minusta lihavan. Itseinho ja ahdistus oli niin voimakasta, etten halunnut enää syödä. Aloin jättämään ruokia pois vähän kerrallaan. Laihduin nopeasti osastoa edeltäviin lukemiin. Olin taas masentunut ja väsynyt kaikkeen. Koin epäonnistuneeni, sillä en pystynyt edes parantumaan. Valmistuin kuitenkin yläasteelta luokan parhailla papereilla ja pääsin lukion taidelinjalle.
Lukion ensimmäinen vuosi on yhtä sumua. Kävin sairaalassa joka toinen viikko, sillä paino oli edelleen aivan liian alhainen. Söin niin vähän ja yksipuolisesti, että jälkeenpäin on vaikea uskoa, miten paljon jaksoin tehdä ja opiskella. Paino jatkoi tippumistaan, kunnes lääkäri laittoi asialle pisteen. Sain viikon aikaa nostaa painoa tai muuten joutuisin takaisin osastolle. Sain painoa nostettua, enkä joutunut jättämään lukiovuotta kesken. Jonkin aikaa menikin paremmin. Söin enemmän, jaksoin opiskella ja nähdä ystäviä.
Toisena lukiovuotena aloin taas lipsua ruokailuista. Lopulta söin viikolla mitättömän määrän ruokaa ja perjantaina karkkia. Aloin elää odottaen perjantaita, jolloin sain irtokarkkeja tai suklaata. Muistan, miten onnellinen olin aina torstai-iltana ja perjantain viimein koittaessa. Lauantaina olin surullinen ja tuntui, että seuraavaan viikonloppuun oli ikuisuus. Kaiken keskellä laihduin ja masennuin entisestään. Kävin uuden lääkärin vastaanotolla joka toinen viikko, ja vaikka pidin nykyisestä lääkäristä, valehtelin ja vääristelin totuutta. En yksinkertaisesti halunnut lihoa, vaikka samalla toivoin parantuvani.
 
Olin taas samassa pisteessä, josta olin edellisenä vuonna lähtenyt. Painon oli joko noustava, tai sitten joutuisin osastolle. Muistan ikuisesti sen hetken, kun istuin kanttiinissa valmisruokapastan äärellä ja itkin. Yritin soittaa äidille yhä uudestaan ja itkin useamman tunnin. Lopulta äiti pääsi töistä ja tuli sairaalalle. Jaettiin korvapuusti ja pääsin äidin tarakalla kotiin. Tein päätöksen syödä paremmin. Otin iltapalaksi leipää, joka oli päivittäin mukana ruokailuissa. Voin ulkoisesti paremmin, mutta sisällä pyörivät samat vanhat ahdistukset. Aluksi olin toiveikas parantumisen suhteen, kunnes huomasin, etten sittenkään pystynyt hyväksymään painon nousua. Jäin junnaamaan paikoilleen ja söin sen verran, kun oli pakko. Olin jo luopunut ajatuksesta, että voisin ikinä parantua. Tulisin elämään lyhyen ja surullisen elämän.
Kolmantena lukiovuonna olin yli-ikäinen lastenpolille. Olin ollut sitä jo useamman vuoden, mutta hoitoa oli pitkitetty viimeiseen asti. ''On hyvin epätodennäköistä, että tulet ikinä parantumaan'', olivat surumieliset jäähyväiset, jotka sain lastenpolilta lähtiessäni. Lääkäri laittoi lähetteen muille poleille, mutta kaikkialta tuli kielteinen vastaus. Niinpä olin ensimmäistä kertaa yksin sairauden kanssa. Kävin silloin tällöin kouluterveydenhoitajalla, mikä ei ollut tilanteeseeni nähden läheskään riittävää hoitoa. Yhden sateisen liikuntatunnin jälkeen kävelin kauppaan ostamaan vihkoa. Tuo vihko oli enemmän kuin nippu paperia: päätin sen edustavan parantumista, sillä kirjoittaisin sinne matkastani terveyteen. Ensin kokeilin pelottomasti kaikkea uutta, mutta tein myös yhden kohtalokkaan virheen. Jätin leivän pois iltapalalta, että voisin syödä päivällä enemmän. Tarkoitus oli alunperin hyvä, mutta kääntyi ihan väärään suuntaan. Laihduin alhaisempiin lukemiin, kuin missä olin ollut edes osaston aikana.
Uskottelin itselleni, että olin parantumassa ja tein oikeita valintoja. Yhtenä päivänä kävin terveydenhoitajan luona: ''Olet laihtunut viisi kiloa.'' Vakuutin, että olin tehnyt parhaani ja söin hyvin, joten terveydenhoitaja toivotti onnea ja sanoi asian olevan kunnossa. Koulussa opettajat olivat huolissaan, mutta vähättelin huolta ja keskitin kaiken huomion ylioppilaskirjoituksiin. Stressasin suunnattoman paljon, söin suunnattoman huonosti ja olin suunnattoman masentunut. Valmistuin ylioppilaaksi sellaisilla arvosanoilla, jotka olivat mielestäni liian huonot. Olinhan tavoitellut neljää ällää. Alkoi loma, jonka aikana hain kahteen kouluun. En päässyt sisään, joten jäin kotiin murehtimaan.
Kesän lopulla tapahtui kaksi käänteen tekevää asiaa: pääsin aikuispsykiatrian polille hoitoon ja Lohjalle opiskelemaan. Olin kauhuissani hoidon suhteen, sillä tuntui, että tällä kertaa saattaisi ihan oikeasti tapahtua jotain. Kauhuissani sen takia, että joutuisin lihottamaan. Toisaalta olin toiveikas ja innostunut, sillä tajusin, että oli aika taistella eroon sairaudesta. Hoito oli hyvää sen takia, että olin viimein valmis ottamaan sen vastaan. Päätin yrittää tosissani.
Vuosi Lohjalla oli äärettömän rankka, mutta ehdottomasti kaiken arvoinen. Viihdyin koulussa ja sain uusia ystäviä. Lisäsin ruokia vähän kerrallaan ravitsemusterapeutin kanssa ja nostin painoa hitaasti. Olin päättänyt niin heti alussa lääkärin kanssa. Se toimi omalla kohdallani, sillä pysyin mukana muutoksessa ja ehdin totutella muuttuneeseen ulkonäköön. Ajattelin aluksi päivittäin, että laihduttaisin muutaman kilon ja jättäisin syömättä vähän sieltä täältä. Kaikesta huolimatta jatkoin syömistä ja kehonkuvan muutoksien sietämisen opettelua. Tuolloin olin vielä haavoittuvassa tilassa parantumisen suhteen: pelkäsin kommentteja lihomisesta ja ajattelin, että näytin paremmalta laihana. Käytin peittäviä vaatteita, joiden alle piilouduin. Välillä itkin peilin edessä ja päätin vakaasti laihduttaa.
Vietin Lohjalla vuoden ja viihdyin hyvin. Heti loman alkaessa sain kuulla päässeeni opiskelemaan Muotsikkaan. Sain Nanan, jonka hankkimisesta olin haaveillut jo pienen ikuisuuden. Aloin huomaamaan, että elämässä oli paljon muutakin kuin syöminen ja vaa'an lukema. Yhä harvemmin ahdistuin peilin ääressä ja pystyin syömään ilman suurempaa ahdistusta. En ollut vielä terve, mutta tiesin, että tulisin jonain päivänä olemaan. Asiat alkoivat viimein sujua toiveiden mukaan. Huomasin, että olen sittenkin aika pieni.
Seuraava etappi oli normaalipaino. Asia, jota olin pelännyt vuosien ajan. Tajusin, ettei se todellakaan tarkoita lihavuutta tai, että on vähennettävä syömisiä. Omien kuukautisten alkaminen kymmenen vuoden tauon jälkeen (söin useamman vuoden hormonikorvauslääkkeitä, joilla kuukautiset tulivat) tuntui uskomattomalta. Olin saanut kuulla lääkäreiltä siitä, miten pitkän aikaa kuukautisten alkua joutuu odottamaan, mutta ei siihen niin pitkään mennytkään.
Anoreksiasta parantuminen on pitkä prosessi, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä. Yhä tulee huonompia päiviä ja jaksoja, jolloin haluaisin laihtua ja jättää syömättä. Vieläkin syömishäiriö kuiskuttelee korvaan, enkä aina tee oikeita valintoja. Jokainen onnistuminen vie kuitenkin eteenpäin ja kohti terveyttä. Jollain asteella koen, etten ole enää sama ihminen kuin ennen. Olen ylittänyt jonkin maagisen rajan, jonka toisella puolella on sairaus ja toisella terveys. Saatan ottaa vähän takapakkia, mutta pysyttelen aina rajan turvallisella puolella. Edelleen pelkään lihovani ja ruokailut tuottavat ahdistusta. Jokainen pelon kohtaaminen ja saavutus on askel kohti terveyttä.

Haluan olla avoin syömishäiriön suhteen, sillä se on muokannut elämääni ja olen taistellut päästäkseni tilanteeseen, jossa nyt olen. Parantuminen vie vuosia, useimmiten jopa saman verran kuin on sairastanut. Voi olla, että edessä on kivinen ja pitkä tie, mutta olen jo päässyt pahimman yli. Uskon siihen, ettei ole toivottomia tapauksia, vaan jokaisella on mahdollisuus parantua. Se päätös pitää vaan tehdä ja jatkaa taistelua, vaikka tekisi mieli luovuttaa. Jokaisella on mahdollisuus parantua. ♥

Siinäpä se. Oliko kaikki jo ihan vanhaa tietoa, 
vai heräsikö postauksesta uusia ajatuksia? :-)

18 kommenttia:

  1. Mua rupes itkettään. Oot ihana ja sinnikäs <3! Hienoa työtä oot itses kaa tehny.

    VastaaPoista
  2. Todella hyvä ja inspiroiva kirjoitus! Onnea voitostasi anoreksiaa vastaan :)

    VastaaPoista
  3. Olet käynyt läpi paljon! Ei varmastikaan helppoa, mutta oot todellinen taistelija ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut melkoinen taistelu, mutta nyt ollaan voiton puolella. Kiitos paljon :-)

      Poista
  4. Terveydenhoitajat... Kuinka pihalla voi ammatti-ihminen olla? Miksi lapselle ylipäätään pitää kommentoida mitään painoon liittyvää? Soittaisivat vanhemmille, jotka tuntevat lapsensa ja osaavat tarpeen tullen puhua asioista hienovaraisesti ja tehdä muutoksia perheen ruokailu- ja liikuntatottumuksiin.

    Itsellenihän kävi niin että koko lapsuuden toitotettiin, että voi kuinka laiha olen. Oikein prosenttiosuudet aina näytettiin, kuinka paljon paino milloinkin oli miinuksen puolella. Tosi hyvin aina söin ja liikuin paljon. Murrosiässä paino normalisoitui, mikä myös tehtiin oudohkoin sanankääntein selväksi. Tähän tuli vastareaktio: en kokenut olevani oma itseni, jos laihuuttani ei kauhisteltu. Ja kuinkas sitten kävikään... Vasta aikuisena tämän olen muistanut/ tajunnut ja kyllä kaihertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. En voi ymmärtää sitä, että painosta ja laihduttamisesta puhutaan lapselle. Nämä asiat pitäisi aina käydä läpi vanhempien kanssa, sillä muutoin on todella suuri riski itsetunto- ja syömisongelmille.
      Tuntuu, että on täysin okei kommentoida laihuutta ja vielä oikein painottaa sitä. Se ei kuitenkaan ole yhtään enemmän hyväksyttävää, kuin ylipainon kommentointi. Ei yhtään ihme, että painon normalisoituessa ja siitä epäsopivasti kommentoidessa on nähnyt asian väärin. Siihen reagoi usein juuri niin, että alkaa näkemään itsensä itsenään vain laihana. Onneksi nykyään kuitenkin ymmärrät, että vika oli muissa. :-)

      Poista
  5. Vitun kouluterkkari. Mulla kävi ihan sama juttu vitosluokalla, että "pitää alkaa vähän katsoa, mitä syö". 19 vuotta myöhemmin tarvon syömishäiriösuossa.

    On ollut ilo seurata toipumistasi ja ennen kaikkea miten sinusta tuntuu tulevan koko ajan onnellisempi. Toivon sinulle kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. En vieläkään voi ymmärtää kouluterkan tapaa toimia. Niin ei vaan kuulu sanoa, ainakaan suoraan kasvavalle nuorelle. Toivottavasti 19 vuoden taistelu saa viimein päätöksensä ja parannut. ♥
      Kiitos, ihana kuulla. :-) Samaa myös sinne! ♥

      Poista
  6. Samaa mieltä ammattitaidottomista kouluterveydenhoitajista. Tuossa iässä olevalle nuorelle ei voi sanoa ihan mitä vaan , pitää osata sanoa asiat oikein. Ja miks ihmeessä se mainitsi sun painosta kun olit normaalipainoinen??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Terveydenhoitajan tapa toimia oli väärä, sillä näistä asioista pitäisi puhua mielummin vanhempien kanssa. Omalla kohdallani ei edes ollut syytä puuttua painoon, joten se mietityttää vielä tänäkin päivänä.

      Poista
  7. Miten sun vanhemmat on suhtautuneet sun sairastamiseen? Onko heillä ollut mitään roolia sun hoidossa? Miten olet päässyt kotona laihduttamaan sairaalakuntoon itsesi useampaan otteeseen ilman että asiaan on puututtu? Oisiko joku voinut estää sun relapsit ja jos niin mikä? Kyselen, koska mulla on kohta 13-vuotias tytär joka sairastui anoreksiaan 11-vuotiaana. Alussa hän ei mielestään ollut sairas ja pelkäsi kuollakseen syömistä ja lihomista. Me vanhemmat otimme häneltä alussa kaiken päätösvallan pois ruokaan ja syömiseen liittyen ja vahdimme joka ainoan suupalan. Kävin myös koulussa vahtimassa ruokailun lähes vuoden. Neljässä kuukaudessa lapseni oli takaisin vanhalla kasvukäyrällään ja sen jälkeen alkoi vasta varsinainen henkinen työ. Kehonkuva lapsellani alkoi parantua vasta, kun hän oli ollut normaalipainossa puoli vuotta.Nyt reilu vuosi sairastumisen jälkeen hän voi paljon paremmin. Paino on pysynyt vanhalla kasvukäyrällä ja lapseni syö itsenäisesti riittäviä aterioita. Terve hän ei vielä ole sillä lihominen pelottaa edelleen eikä hän omatoimisesti syö mitään herkkuja, paitsi joskus tummaa suklaata. Hänen mielessään ruuat ovat edelleen hyviä ja pahoja. Mä pidän edelleen koko ajan silmällä hänen syömisiään ja puutun asiaan, jos ne alkavat vähetä. Varmaan kamalaa nuoren mielestä, mutta toisaalta myös turvallista, koska hän tietää, että asiaan puututaan heti, jos anoreksia alkaa viedä.
    Ole itsestäsi ylpeä, oot tehnyt mielettömän työn paranemisen eteen. Älä anna sen valua hukkaan enää koskaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhemmat ovat olleet suuri tuki sairastaessa ja toipuessa, vaikka ovatkin olleet välillä aika voimattomia sairauden edessä. Voi olla, että olisin voinut toipua nopeammin, mikäli kotona oltaisiin puututtu enemmän. Vanhemmat ovat tehneet parhaansa ja olleet tukena, mutta sain paljon vastuuta itselleni. Uskon, että olisin voinut välttää relapsit, mikäli olisin pyytänyt enemmän apua ja ottanut sitä vastaan. Ikävä kuulla, että tyttäresi joutuu taistelemaan syömishäiriön kanssa. Aluksi omaa sairautta ei tiedosta, vaan sen huomaa vasta tietyssä vaiheessa. Ihailen sitä, miten olette pysyneet vahvoina ja ottaneet ohjat syömisistä käsiinne. :-) Kehonkuvan korjautuminen ja psyykkinen parantuminen vie aikaa, mutta selvästi asiat ovat menossa hyvään suuntaan. Uskon, että riittävällä tuella ja uskolla tytär toipuu täysin ja syömishäiriö jää osaksi menneisyyttä. Tsemppiä taisteluun!
      Kiitos paljon. :-)

      Poista
  8. Samastuin! :)) Olen onnellinen terveydestäsi ja elämänilostasi!

    VastaaPoista